tämä on päiväkirjamaista tekstiä ajatuksissani avautuvista asioista aina sopivilla hetkillä. sivun alalaidasta voit tilata sähköpostiisi uutiskirjeen, jonka kautta saat mielenkiintoisimmat päivitykset ja tietoja ajatusvoiman järjestämistä tapahtumista heti tuoreeltaan.

27.3.2010

Sierra Leone on tällä viikolla ollut ensikosketukseni Afrikkaan. Se on pitkän sisällissodan kauhuista edelleen toipumassa oleva pieni ja köyhä maa Afrikan länsirannikolla. Täällä elää yön mustia ja herkästi hymyileviä ihmisiä, joiden englannin kieli sekoittuu paikallisesti puhuttuun krioon, niin etten tahdo saada ääntämyksestä mitään selvää. Pääkaupunki on lupaavasti nimeltään Freetown, minkä kuulemani mukaan ovat antaneet orjuudestaan vapautumisen jälkeen tänne palanneet ihmiset. Maan motto on kauniisti ”Unity, Freedom, Justice” eli yhtenäisyys, vapaus ja oikeudenmukaisuus, mikä on kirjoitettu lentokentältä lähtevän tien alkuun toivottamaan maahan saapuvat tervetulleiksi.

Viime viikonloppuna NLP Trainer-koulutuksessa nimesin ”voimavara-äänekseni” aaltojen kohinan ja ilmeisesti täällä otettiin tilaukseni vastaan, koska ilokseni sain hotellihuoneen, joka on aivan meren rannalla ja jonka parvekkeen ovessa on sekä kalteri että verkko, jolloin voin pitää lasiovea öisin auki ja kuunnella aaltojen ääniä. Sen parempaa en voisi kuvitella. Tai tietysti haaveissani on terassi, josta voin suoraan kävellä valkoiselle hiekkarannalle, mutta se ei täällä ihan toteudu, sillä hotellin muurin takana on vain kaistale kivikkoa. Portin ulkopuolelle mennessä vastaan tulee äärimmäinen köyhyys. Kadut ovat hiekkaa ja monin paikoin pääkaupungin keskustassakin niin huonossa kunnossa, että autoissa on neliveto tarpeen. Voin kuvitella, että sadekautena täällä liikkuminen on painajaista, sillä se on nytkin äärimmäisen hidasta. Julkista liikennettä ei ole, mutta ihmiset näyttävät katujen varsilla odottavan ränsistyneitä pakettiautoja, joihin ahtautuu usein ihan liikaa matkustajia. Katuja reunustavat monin paikoin syvät ojat ja myyntikojut tai vain maassa istuvat myyjät, joista osa kulkee liikenteen joukossa kantaen päänsä päällä suurta vatia, joka on täynnä tavaraa: banaanilastuja, hammastahnaa, varvastossuja ja kaikkea muuta mahdollista. Eilen näin farkkukauppiaan, jolla oli päänsä päällä pino siististi niputettuja denimejä ja hetken pohdin löytyisiköhän häneltä minun kokoani.

Todellakin, tuo pään päällä tavaroiden kantaminen näkyy täällä olevan tyypillistä ja olen ihaillut ihmisten ryhtiä, sekä heidän tapaansa kantaa kehoaan. Tulkitsen tässä ylväässä ryhdissä näkyvän terveen itsearvostuksen. Olen ennenkin kokenut sen monissa mustissa ihmisissä ja pohtinut mistä se syntyy. Ehkä he kokevat kollektiivisena perintönään orjuudesta vapautumisen ja kulkevat pystypäin tietäen ettei heitä enää voi orjuuttaa. Koen monilla myös olevan tietoisuuden siitä, että keho on hengen asuinsija, jolloin ihmisarvo ei synny omaisuudesta tai tittelistä, vaan siitä mitä kukin sisimmässään on. Silloin riittää, että vastaantulija osoittaa näkevänsä ja hyväksyvänsä sinut vastaamalla hymyysi. Mitään sen kummempaa ei tarvita.



Tilaa uutiskirje sähköpostiin: