tämä on päiväkirjamaista tekstiä ajatuksissani avautuvista asioista aina sopivilla hetkillä. sivun alalaidasta voit tilata sähköpostiisi uutiskirjeen, jonka kautta saat mielenkiintoisimmat päivitykset ja tietoja ajatusvoiman järjestämistä tapahtumista heti tuoreeltaan.

10.4.2010

Ilma on kuuma ja kostea. Helikopterit tekevät jatkuvia ylilentoja ja muistikuviini nousee nuoruudessani seuraamani China Beach-sarja, joka kuvasi sairaanhoitajien työtä Vietnamin sodan aikaan. Täällä voi tavoittaa saman tunnelman, vaikka emme onneksi ole sodan keskellä. Minä en myöskään ole sairaanhoitaja, joten en kulje liikkuvien klinikoidemme mukana, vaan minun todellisuuteni on pitkälti tämä leiri, jossa hoidan talous- ja hallintoasioita. Niitä on yllättävän paljon tällaisessa isossa operaatiossa, jossa sekä paikallisia työntekijöitä, että delegaatteja on suuri määrä. Välillä tuntuu turhauttavalta olla ikään kuin vankina tässä telttakylässä ilman kosketusta ulkomaailmaan, mutta toisaalta vältyn näkemästä paljon kurjuutta. Kaupunki on edelleen sekasorron vallassa ja liikenne on tuskaisen ruuhkaista, koska sortuneet talot tukkivat osan kaduista. Valtava määrä ihmisiä asuu teltoissa tai pressuista kyhätyissä rakennelmissa. Eilisiltana oli ensimmäinen varsinainen rankkasade alkavalla sadekaudella ja voin vain kuvitella millaista on ollut viettää yötä noissa kyhäelmissä, kun täällä meidän parhaissa mahdollisissa teltoissammekin on työ pitää vesi ulkona kaikesta varautumisesta huolimatta.

Ihmiset sairastavat täällä paljon. Hyttyset levittävän monenlaisia kuumetauteja ja niiden pistoilta on lähes mahdotonta välttyä, koska lämpö estää pukeutumasta täysin suojaavasti. Toisaalta tässä lämmössä kaikenlaiset vatsapöpöt jylläävät ja nämä sateet lisäävät ongelmia, koska sanitaatiojärjestelyt ovat hyvin puutteellisia. Tosin niidenkin parantamiseksi töitä tehdään koko ajan. Tänä aamuna arviointiryhmät lähtivät katsomaan missä sateet aiheuttivat eniten vahinkoa. Tämä arviointi tuntuu olevan myöhässä, koska vahinko on jo tapahtunut. Tietysti sillä voidaan välttää jatkossa suuremmat vahingot. Tässä on avustustyön tuska – apu tuntuu olevan aina myöhässä ja riittämätöntä, koska hätä on niin suurta. Tästä näkökulmasta tätä on mahdotonta kestää, joten pitää vain ajatella, että kaikki perille mennyt apu kuitenkin pienentää hädän määrää.

Täällä omat asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Eilen asuintelttaani majoittui kahdeksan vasta Euroopasta saapunutta miestä, jotka kuorsasivat raskaasti ja joiden kännykät soivat vuorotellen kovaäänisesti. Silti tiedän olevani onnekas, koska telttavuoteeni oli kuiva, minulla oli lakanan alla sopivan lämmin ja sain nukkua hyttysverkon sisällä. Aamulla sain pestä hampaani puhtaalla vedellä, pääsin suihkuun ja sain aamupalaa. Perusasiani ovat siis kunnossa ja olen siitä kiitollinen.


Tilaa uutiskirje sähköpostiin: