tämä on päiväkirjamaista tekstiä ajatuksissani avautuvista asioista aina sopivilla hetkillä. sivun alalaidasta voit tilata sähköpostiisi uutiskirjeen, jonka kautta saat mielenkiintoisimmat päivitykset ja tietoja ajatusvoiman järjestämistä tapahtumista heti tuoreeltaan.

9.7.2010

Tuntuu hyvin epätodelliselta olla Mongoliassa. Tästä kaukaisesta maasta minulla on ollut kuva vain laajoista tasangoista, jolla nykyäänkin paimentolaiset laiduntavat karjaansa vaihtaen kesäaikaan paikkaa aina sen mukaan missä ruoho on vihreämpää. Yllätyin suuresti päästyäni Ulaanbaatariin, sillä viimeiset vierailukohteeni ovat olleet niitä maailman köyhimpiä ja tämä kaupunki vaikuttaa paljon vauraammalta ja länsimaisemmalta kuin osasin odottaa. Toki tiedän sen olevan vain minimaalinen osa tätä valtavaa maata, jossa paljon ihmisiä elää köyhyysrajan alapuolella – minä nyt vain satun olemaan sen pääkaupungin keskustan alueella, jossa ne kaikkein parhaiten toimeentulevat liikkuvat. Kaupungin laitamille on kuitenkin lisääntyvää vauhtia kasvamassa jurtta-slummeja, joihin muuttaa elinkeinonsa menettäneitä paimentolaisia. Viime vuonna maa kärsi niin kutsutusta dzud-ilmiöstä, jossa kuivaa kesää seuraa äärimmäisen ankara ja pitkä talvi, jolloin kesällä kerätyt ruokavarastot eivät riitä karjalle talven ylitse – tästä syystä viime talvena täällä kuoli miljoonittain karjaa ja tuhannet perheet menettivät tulonlähteensä. Kuulin tänne tulostani vasta viikkoa ennen lähtöä ja lukiessani projektipapereita minut valtasi outo tunne kun ymmärsin, että kuukausi sitten kirjoitin Facebook-statukseeni olevani kiertolainen vaihdettuani jälleen kerran väliaikaisesti asuinpaikkaa. Nyt olen tässä ehkä viimeisessä maapallon maassa, jossa ihmiset edelleen elävät perinteensä mukaan kiertolaisina ja vielä kaiken lisäksi teen työtä sellaisen projektin hyväksi, jossa pyritään auttamaan elinkeinonsa menettäneitä kiertolaisia. Minusta tuntuu kuin maailmankaikkeus olisi jollain lailla vastannut kutsuuni ja näyttänyt, että tällaistakin elämää todella on. Valitettavasti vierailuni on liian lyhyt siihen, että pääsisin tutustumaan maaseutuun ja paimentolaisten elämään ihan todellisuudessa – minulle annetaan tällä kertaa vain paperin makuinen kuva pääkaupungin toimistossa. Jonkinlaista sukulaisuutta näitä ihmisiä kohtaan tunnen joka tapauksessa ja ehkä siksi olen täällä katsellut ihmetellen vanhempia miehiä, joiden ahavoituneesta ihosta näkee heidän viettäneen suuren osan elämäänsä ulkoilmassa. He muistuttavat minua hämmästyttävästi isoisästäni, joka oli kalastaja-pienviljelijä ja lähtöisin Karjalasta. Hänellä oli nuorena musta tukka, joka muuttui vanhemmiten hopeanharmaaksi ja hänen ihonsa ruskettui aina kesällä kahvipavun väriseksi. Luulen saaneeni häneltä perintönä ihon, joka suomalaisille epätyypillisesti ruskettuu helposti ja täällä olen leikkinyt ajatuksella, että ehkä joku hänen esi-isistään oli Mongoliasta pidemmälle matkalle lähtenyt paimentolainen – ehkä minun kiertolaisuuteni on siis pitkän reitin kautta periytynyt juuri tästä kaukaisesta maasta, jossa ihmiset joutuvat taistelemaan olemassaolostaan kovissa olosuhteissa – vähän kuten me Suomessakin.


Tilaa uutiskirje sähköpostiin: